Susanna Pettersson:

SUOMEN TAIDEYHDISTYS OTTEITA HISTORIASTA

1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa Euroopan kulttuurikentällä alkoi tapahtua. Taide tavoitti nyt siitä nauttineen yläluokan lisäksi muut yhteiskuntakerrostumat aina työläisiä myöten. Taustalla vaikutti valistusaatteen innoittama taidekentän järjestäytyminen, jonka nimissä kuvataide haluttiin tietoisesti saattaa laajemman yleisön ulottuville. Tämä näkyi uusien kokoelma- ja museotyyppien muodostumisena, taidekokoelmien avaamisena ja taideyhdistysliikkeen leviämisenä etenkin saksankielisessä Euroopassa.

Suomessa tilanne oli pitkään kuitenkin toinen kuin Manner-Euroopassa tai Isossa-Britanniassa. Maassa ei ollut julkisia kokoelmia ja kulttuurin kaikkinainen harrastaminen oli yksityisen kiinnostuksen varassa. Lehtimies ja kirjailija August Schaumanin aikalaisnäkemyksen mukaan 1830-luvulla…”ei voitu niin kuin nyt [1892] osallistua kaikkiin mahdollisiin yhdistyksiin, joilla on kirjalliset, musiikilliset, yhteiskunnalliset, moraaliset tai hyväntekeväisyyteen liittyvät tarkoitusperät, ei ollut koskaan kuultavissa matkasaarnaajia, ei ollut minkäänlaista luistelukerhoa, ei ollut edes pieniä ompeluseuroja eikä lukupiirejä — mutta sen sijaan harrastettiin niin sanottua seurustelua ja sitä hyvin laajassa mitassa”. (Schauman 1967 [1892-1894], 61.) Tilanne alkoi vähitellen helpottua, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin 1831 ja Suomen Taideyhdistyksen toiminta saatiin käyntiin 1846.

 

TAIDEYHDISTYSLIIKE PERÄISIN SAKSANKIELISESTÄ EUROOPASTA

Taideyhdistyksiä pidettiin uuden ajan taidemesenaatteina, joiden tehtävänä oli tukea oman ajan taidetta ja aikalaistaiteilijoita siinä missä varakkaat keräilijät keskittyivät enenevässä määrin vanhaan taiteeseen. Taideyhdistysliike tuki leimallisesti oman maan eläviä taiteilijoita, joten kyse oli kansallisen taiteen tukemisesta ja oman maan kulttuurin voimistamisesta.

Vanhan ja vakiintuneen tulkinnan mukaan varsinaisen taideyhdistysliikkeen alkupiste on paikannettavissa Karlsruhen taide- ja taideteollisuusyhdistykseen, joka perustettiin vuonna 1818 taidemaalari ja professori Karl Ludwig Frommelin aloitteesta. Pohjoismaista taideyhdistysliike rantautui ensin Kööpenhaminaan, jossa järjestäydyttiin vuonna 1825. Ensimmäiset yritykset siihen suuntaan oli tehty jo vuonna 1818, toisin sanoen samaan aikaan kuin Karlsruhessa.

Ruotsin, Norjan ja Suomen taideyhdistysaatteet saavuttivat 1830-luvulla. Sen seurauksena Stockholms Konstförening perustettiin vuonna 1832 ja Kunstforeningen Kristianiassa (Oslossa) vuonna 1836. Liikkeelle oli tyypillistä se, että emoyhdistyksen perustamisen jälkeen kussakin maassa syntyi useita yhdistyksiä, jotka olivat keskinäisessä yhteistyössä. Norjassa tämä meni pisimmälle, sillä maahan syntyi asukaslukuun nähden Euroopan tihein taideyhdistysverkosto.

 

SUOMEN TAIDEYHDISTYKSEN TOIMINTA KÄYNNISTYY

Ajatus Suomen Taideyhdistyksen perustamisesta esitettiin ensimmäistä kertaa julkisesti vuonna 1834. Taideyhdistyshankkeen taustalla vaikutti yliopistomiehistä ja sivistyneistöstä koostuva piiri, joka toimi aktiivisesti myös useissa muissa kulttuurihankkeissa. Sillä erää ajatus ei saanut riittävää kannatusta, eikä hanke edennyt toiminnaksi asti.

Syykin oli ilmeinen: taiteella ei vielä ollut suomalaiselle sivistyneistölle suurta merkitystä. Johan Jakob Tikkasen mukaan Suomessa taiteen tehtävänä ei ollut täyttää tarpeita (kuten muualla Euroopassa), vaan synnyttää niitä. Suomessa oltiin totuttu sisustamaan koteja, tilaamaan alttaritauluja kirkkoihin ja maalauttamaan muotokuvia perheenjäsenistä, mutta suhde taiteeseen oli muodollinen. Sitä ei pidetty nautintona, vaan keinona koristella. Zachris Topelius yltyi jopa väittämään, että maasta ei löydy maalauksia kuin verhoista ja tapeteista!

Tilanne muuttui kymmenessä vuodessa ja maaperä taiteen vastaanotolle pehmeni. Suomen Taideyhdistys perustettiin vuonna 1846 ja sen johtokuntaan valittiin maan hallinto- ja talouselämän parhaimpia asiantuntijoita sekä tiede- ja taidemaailman edustajia. Taideyhdistyksen tavoitteena oli sääntöjen mukaan kehittää kuvataiteen tuntemusta ja järjestää jäsenmaksuista kertyneillä varoilla puitteet kuvataiteen alkeiden opiskeluun.

Vastaanotto oli riemukas, kuten tohtori ja lääninlääkäri Wolm. S. Schildtin Jyväskylästä toukokuussa 1846 kirjoittama kirje antoi ymmärtää: ”Joka sivistyneempi Suomalainen on varmaan riemulla kuullut Taide-Yhteyttä (Konstförening) Helsingissä perustetuksi. On tuo iloinen sanoma tännekin kajahtanut. […] Kaunista tarkoitusta ja määrää pikkuruikkuisen edistääkseni soisin minäkin nöyrimmästi päästä osakkaaksi Suomen Taide-Yhteyteen.”

Pöytäkirja 25.4.1846

 

TAIDEKENTÄN HALLITSIJAKSI

Toiminta kanavoitui jäsenistön valistamiseen, taideteosarpajaisten järjestämiseen, taideopetuksen järjestämiseen ja myöhemmin myös oman taidekokoelman keräilyyn. Tässä mielessä Suomen Taideyhdistys poikkesi muista taideyhdistyksistä: millään muulla taideyhdistyksellä Euroopassa ei ollut yhtä laajaa paikallisten tarpeiden mukaan määrittyvää toimintakenttää. Tavallisen mallin mukaan taideyhdistykset järjestivät vain arpajaisia ja näyttelyitä, sillä taideopetukseen tarvittavat instituutiot ja kokoelmat olivat jo olemassa.

Laajan toimintakentän haltuunotto merkitsi vallan keskittymistä Taideyhdistyksen käsiin. Suomen Taideyhdistys loi pikavauhtia taidekentän perusrakenteet ja hallitsi näin koko kenttää taiteilijoiden kouluttamisesta taidekokoelman kartuttamiseen. Se osti taidetta arpajaisiin ja myöhemmin myös kokoelmaan, järjesti näyttelyt, valitsi taideopiskelijat, jakoi palkinnot, päätti taiteilijoille myönnetyistä avustuksista, valitsi taideteoksia esittävät ja koko maahan levitettävät painokuvat ja esiintyi myös säännöllisesti lehtien palstoilla. Zachris Topeliuksen sanoin yhdistyksen ”onnistui luoda taide Suomessa miltei tyhjästä”. (Topelius 1998 [1923], 130.) Verkottuminen toiminnan kaikille tasoille tarkoitti käytännössä sitä, että Taideyhdistyksellä oli mahdollisuus syöttää ”oikea” taidekäsitys koko maahan.

Aika ajoin yhdistyksessä haaveiltiin myös ”taidemuseosta” tai ”maalausgalleriasta”, jossa eurooppalaisen taiteen merkkiteokset levittäisivät taiteen sanomaa. Kreikan ja Rooman kirjallisuuden lehtori Nils Abraham Gyldén kuvaili kuinka ”…mieleni lepäsi vuosi vuodelta kasvavassa taidegalleriassa ja niissä suloisissa tuoksuissa, joita etelän kauneimmat kukat levittäisivät kaukaiseen pohjolaamme”. Hän haaveili Correggion, Leonardo da Vincin, Guido Renin, Murillon ja muiden suurten mestarien parhaimmista teoksista. Realismin nimissä hän kuitenkin arveli, että tyytyminen olisi hyvin tehtyihin kopioihin. (Gyldén 1868, 55).

Mahdollisen kokoelman perustamisesta oltiin montaa mieltä ja keskustelu puolesta ja vastaan kesti parin vuosikymmenen verran. Sillä aikaa Taideyhdistys hankki taidetta Piirustuskoulunsa mallikokoelmaan ja maalautti koulun opiskelijoilla kopioita länsimaisen taiteen merkkiteoksista. Virallisesti kokoelman kartuttaminen otettiin Suomen Taideyhdistyksen ohjelmaan vuonna 1868. Museokokoelman statuksen kokoelma sai vähitellen vuonna 1888 avattuun Ateneum-rakennukseen muuton jälkeen.

 

TOIMINNAN UUSI SUUNTA

Ateneum-rakennukseen muutto oli Taideyhdistyksen toiminnan kannalta merkittävä rajapyykki. Toiminta oli nyt kansallisesti ja kansainvälisesti näkyvää. Samalla kuitenkin Taideyhdistyksen paikka kuvataidekentän hallitsijana oli alkanut horjua. Taiteilijat olivat alkaneet esittää enenevää kritiikkiä Taideyhdistyksen vanhoillisena pidettyä linjaa vastaan. Taideyhdistyksen hallinnosta pitivät kiinni Akseli Gallen-Kallelan kaltaiset luottomiehet.

Syksyllä 1933 tilanne kärjistyi ja joukko suomenkielisiä taiteilijoita ja taiteenharrastajia väitti Suomen taideyhdistyksen johtoa ruotsalaisen taiteen linnakkeeksi, josta suomalaiset oli järjestelmällisesti syrjäytetty. Julkilausumassa todettiin, että ”suomalainen taiteilija ei sanalla sanoen pääse mihinkään kohtaamatta — ja kompastumatta — ruotsalaisiin”. (Ajan Suunta 23.10.1933). Kuvanveistäjä Felix Nylundin johtamassa taistelussa Taideyhdistystä syytettiin myös jäsenten oikeuksien polkemisesta. Protestin mukaan jäsenillä oli ”oikeus maksaa jäsenmaksunsa ja luottaa arpaonneen”. (STY:n vuosikokouksen ptk 10.3.1936). Muuhun se ei kelvannut.

Tilanne päätyi sääntömuutokseen ja Suomen Taideyhdistyksen päätökseen luopua taidekokoelmasta ja piirustuskoulusta. Niiden hallinnoimiseksi perustettiin Suomen Taideakatemian säätiö. Säätiö huolehti kokoelmasta vuodesta 1939 aina sen valtiollistamiseen 1990 asti.

Kokoelmasta ja koulusta luopuminen vapautti Taideyhdistyksen keskittämään suoran tukensa taiteelle ja taiteilijoille samaan tapaan kuin Manner-Euroopassa. Toiminnan keskeisiksi alueiksi muodostuivat nyt taideteosarpajaiset, taiteilijoiden palkitseminen ja näyttelytoiminta. Sanoivathan uudet säännöt, että ”yhdistys pyrkii toteuttamaan tarkoitustaan ensi sijassa: ostamalla taideteoksia, etupäässä kotimaisilta taiteilijoilta; järjestämällä taidenäyttelyitä ja esitelmätilaisuuksia; jakamalla palkintoja, avustuksia ja apurahoja; edistämällä taidekirjallisuuden julkaisemista; sekä panemalla vuosittain toimeen taideteosarpajaiset. Yhdistys pyrkii muillakin luvallisilla keinoilla tukemaan ja edistämään Suomen kuvaamataidetta ja harrastusta siihen.” (STY:n kevätkokouksen ptk 25.5.1938).