Teksti ja kuvat: Otso Kantokorpi

Suomen Taideyhdistys järjesti jäsenmatkan Viroon 6.–7.6.2015.

Olen harrastanut koko 2000-luvun aktiivisesti Viron taidetta, ja siksi oli ilo toimia kiinnostuneen ja motivoituneen ryhmän matkaoppaana. Kun kiinnostus on vakava, on myös helppo suunnitella taiteentäyteinen ohjelma.

Lauantaina kävimme läpi Tallinnan taidetarjontaa. Ensimmäinen kohteemme oli Pietari Suuren rakennuttaman Kadriorgin barokkipuiston reunamalla sijaitseva Kumu, vuonna 2006 ovensa kävijöille avannut Baltian suurin taidemuseo.

Kumun näyttelytarjonta on ollut alusta alkaen varsin monipuolista. Taiteen eri aikakaudet sekä tyylilajit ovat esiintyneet sulassa sovussa. Niin nytkin. Aloitimme peruskokoelmista ja yleisesittelystä. Oppaanamme toimi kokenut ja huumorintajuinen Urmas Orek, joka johdatti ryhmämme Viron taiteen toisinaan traumaattisiinkin vaiheisiin.

Urmas Orek aloitti klassikoista.

Urmas Orek aloitti klassikoista.

Peruskokoelmien lisäksi oli tarjolla ulkomaista taidetta: jo Helsingissä nähty häkellyttävä Hilma af Klintin näyttely, mittava kokoelma tšekkiläistä surrealismipainotteista avantgardevalokuvaa vuosilta 1922–50 – sankarinaan Jaromir Funke, yksi suurista klassikoista.

Esillä oli myös uutta näkökulmaa virolaisen taiteen lähihistoriaan: Taidevallankumous 1966 -näyttelyssä oli rekonstruoitu Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan äkillisen suojasään tuottamat neljä merkittävää virolaisnäyttelyä. Lisäksi esillä oli pienimuotoinen näyttely Mustan neliön metamorfoosit, jossa esiteltiin Kazimir Malevitšin legendaarisen Mustan neliön (1915) vaikutusta Viron taiteeseen. Näin saimme jo esimakua myös Virossa venäläisen avantgarden perintöä ylläpitäneestä Leonhard Lapinista, joka oli odottamassa meitä sunnuntaiaamuna.

Nykytaiteen galleriassa oli lisäksi vielä Marko Mäetammin ja yhdysvaltalaisen, osin virolaistaustaisen Raymond Pettibonin arkista elämää rankasti kommentoiva näyttely.
Tarjontaa siis riitti, ja ryhmämme jakautuikin lopulta eri tahoille omien mieltymysten mukaan.

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että todellisuudessa Kumu on yleensä kokonaiseksi päiväksi täysin riittävä matkakohde.

Viron taiteilijaliiton kevätnäyttely

Viron taiteilijaliiton kevätnäyttely

Emme kuitenkaan saanet taiteesta tarpeeksemme. Tallinnan Taidehallissa (Tallinna Kunstihoone), yhdessä kaupungin merkittävimmistä funkisrakennuksista, sekä kahdessa sen hallinnoimassa galleriassa – Kunstihoone galerii ja Linnagalerii – oli esillä Viron taiteilijaliiton kevätnäyttely. Liiton kevätnäyttelyiden perinne juontaa juurensa aina 1930-luvulta saakka.

Mittava, jos toki hieman levoton näyttely oli hyvä läpileikkaus Viron nykytaiteeseen. Ilahduttavaa Viron taide-elämässä on ikärasismin puute: mukana oli vähän yli parikymppisiä taiteilijoita sulassa sovussa nestoreiden kanssa – vanhin oli jo 90:n vuoden kieppeillä. Suomessahan vanhemmat mestarit eivät esimerkiksi STS:n vuosinäyttelyihin juurikaan osallistu.

Sunnuntaina lähdimme bussiretkelle noin 75 kilometrin päässä Tallinnasta pohjoisrannikolla sijaitsevaan Viinistuun. Siellä sijaitsee Viron merkittävimmän taiteenkeräilijän, liikemies Jaan Manitskin kokoelmilleen rakentama museo, joka toimii myös teatteriesitysten ja erilaisten tapahtumien paikkana. Manitski on kerännyt virolaista taidetta kattavasti aina 1800-luvulta nykyaikaan saakka. Suomessa varmaankin tunnetuin virolaistaiteilija Leonhard Lapin liittyi seuraamme bussimatkalle, ja hän pitikin yhtämittaista innostavaa luentoa koko matkan.

Manitski itse esitteli kokoelmiaan ja kertoi myös elämänvaiheistaan. Pikkulapsena Suomen kautta Ruotsiin emigroitunut Manitski teki uudessa kotimaassaan omaisuuden, muun muassa Abban rahojen sijoittajana. Hän palasi vuonna 1989 vanhaan kotikyläänsä ja avasi museon vuonna 2003. Virossa hän toimi ensin herkkusieniviljelijänä ja sitten laajensi liiketoimintaansa – olipa hän jonkin aikaa 1990-luvulla Viron ulkoministerikin.

Viinistu Kunstimuuseum. Jaan Manitski esittelee kokoelmaansa.

Viinistu Kunstimuuseum. Jaan Manitski esittelee kokoelmaansa.

Viinistun retken jälkeen ravitsimme itseämme läheisessä Altjan krouvissa nauttien perinteisestä virolaisruoasta. Lautasella oli urvapuderia: kauraryynejä ja silavaa sienikastikkeella. Keinuimme myös kyläkeinussa, jota EU-säännökset eivät vielä olleet saaneet toimimattomaksi.

Päästyämme takaisin Tallinnaan kävimme vielä ryhminä Lapinin pikkuruisessa työhuoneessa Taidehallin yläkerrassa – vuoroaan odottavat saivat aistia taiteilijaelämää Taidehallin alakerran KuKu-kahvilassa, missä vanhemmilla virolaistaiteilijoilla on edelleen tapana istua – on ollut jo 1930-luvulta alkaen.

Yksi päivä ei Tallinnan taide-elämässä riitä mihinkään. Kaksi päivää jättää sekin vielä janon. Pienen sivistysmaan taide-elämä on uskomattoman rikasta.

Leonhard Lapin esittelee työhuonettaan.

Leonhard Lapin esittelee työhuonettaan.