Pauliina Turakka Purhonen: At-sii, 2003, sekatekniikka/blandteknik/mixed media. Kuva/Foto/Photo: Kalle Turakka Purhonen.

Esineiden maailma

Helsingin Taidehalli 17.6.–15.8.2004

17.6.–15.8.2004 Helsingin Taidehalli
31.8.–31.10.2004 Tampereen taidemuseo

Esillä mm. Lauri Anttilan, Fanny Churbergin, Terhi Heinon, Jan Kailan, Ismo Kajanderin, Sanna Kanniston, Pentti Kaskipuron, Pertti Kekaraisen, Heta Kuchkan, Wolfgang Laibin, Pekka Nevalaisen, Tuula Närhisen, Heli Rekulan, Anna Retulaisen, Riiko Sakkisen, Pekka Sassin, Paul Sérusierin, Tarja Pitkänen-Walterin, Pauliina ja Kalle Turakka Purhosen, Sam Taylor-Woodin, Marko Vuokolan, Ferdinand von Wrightin ja Denise Zieglerin tuotantoa. Näytteillä on maalauksia, grafiikkaa, installaatioita, videoteoksia ja valokuvia. Näyttelyn kuraattori on Riikka Stewen.

ESINEIDEN MAAILMA

Esineet ovat aina läheisyydessämme ja ympärillämme, silloinkin kun olemme luonnon keskellä. Me emme välttämättä havaitse niitä itsessään,sillä maailmaan suuntautuvien tekojen ja havaintojen tarkoitus kätkee näkyviltämme esineet, joiden avulla saavutamme tarkoituksemme. Mutta esineet määrittelevät ihmistä enemmän kuin mitään muuta eläintä — me olemme sitä mitä me käsittelemme.

Maalaustaiteessa asetelma käsittelee esinesuhteitamme ja toisaalta kuvan ja kuvallisen esittämisen kysymyksiä. Nykytaiteessa on teoksia, jotka viittaavat tietoisesti asetelman historiaan, ja 1960-luvun taiteesta alkunsa saanut, katoavaksi taiteeksi kutsuttu suuntaus jatkaa asetelmien katoavuuden teeman pohtimista.

Esineiden maailma kysyy, miltä nykytaide näyttää, jos sitä katsotaan asetelman näkökulmasta. Näyttelyä koottaessa on haluttu nähdä modernia asetelmaa – Édouard Manet’ta ja Paul Cézannea – edeltävään aikaan ja katsoa, mikä nykytaidetta katsottaessa jäsentyy asetelmaksi tämän modernia edeltävän historian valossa. Jatkuvuuksien historiasta nousee esiin neljä teemaa: illuusio, luonto, katoavuus ja kulutus.

ASETELMA – HILJAISELO

Vaatimattomia aiheita esittävää maalausta kutsuttiin antiikin aikana hieman vähätellen rhopografiaksi, pienten asioiden kuvaukseksi. Hellenistisellä kaudella kehitelty pienten asioiden kuvaus asettui vastakohdaksi megalografialle, suurten ja merkittävien asioiden kuvaukselle. Niin nykyään kuin 1600-luvulla asetelmaksi kutsuttu taiteenlaji on kuvannut pieniä asioita suurten kertomusten vastakohtana – asetelma oli aikansa taiteesta sitä jolle ei oikein osattu antaa nimeä. Asetelmamaalauksia kutsuttiinkin aluksi 1600-luvulla vain niiden esittämien asioiden nimellä: puoti, aamiainen, pieni juhla, kukkia, tulppaaneja, hedelmiä, lintuja, papukaija, metsästyskoiria, metsänsisus.

1600-luvun puolivaiheilla hollantilaiset taiteilijat alkoivat käyttää nimitystä Still-leven, hiljainen elämä, maalauksista, joihin aiemmin viitattiin vain kuvattujen asioiden nimillä. Puhuttiin myös paikallaan olevista, pysähtyneistä tai pysäytetyistä asioista, still-stehende Sachen, ranskaksi kokeiltiin eri nimityksiä vie coye, nature reposée, nature inanimée. Nykyisin tuntemamme ranskankielinen nimitys nature morte yleistyi käytössä 1700-luvun loppupuolella.

Nimien sarjasta huomaa, että asetelma -nimitys on peräisin myöhemmältä modernismin aikakaudelta, ja varhaisempi suomenkielinen nimitys asetelmalle olikin hiljaiselo. Asetelma viittaa pikemminkin modernistiseen traditioon, jossa sen lähin sukulainen olisi sommitelma, kompositio. Asetelma olisi siis jotain aseteltua, lähes sommiteltua, kun taas hiljainen elämä tarkoittaa näkymää sommittelemattomaan maailmaan.

ILLUUSIO

Tuntemattoman hollantilaisen taiteilijan 1700-luvulla maalaama trompe l’oeil esittää kolme kuvaa kuvassa: puupaneelin, siihen kiinnitetyn repeytyneen paperin ja paperille harmaan sävyin maalatun naisen muotokuvan. Kuva kuvassa -rakenne herättää kysymyksen kuvallisen esittämisen ja todellisuuden suhteesta.

Asetelmien ja erityisesti trompe l’oeil -maalausten todentuntuisuus vetoaa näköaistin lisäksi myös kosketusaistiin. Lähietäisyydeltä kuvatut esineet ja ruoka-aineet voivat tuoda mieleen tuoksuja ja muistoja. Denise Ziegler tutkii Asetelma-teoksessaan, miten nykytaiteessa voidaan luoda trompe l’oeil -ilmiö. Myös nykytaiteen äärellä voidaan kysyä mikä on todellista, mikä illuusiota.

Trompe l’oeil -aiheita pidetään asetelmamaalauksen alalajina, jossa todellisuuden jäljittely on viety huippuunsa, ja silmä erehtyy luulemaan kuvaa todelliseksi niin kuin linnut uskoivat kuuluisan kreikkalaisen maalarin maalaamia viinirypäleitä aidoiksi. Äärimmäisen illuusion keinoin trompe l’oeil saa katsojansa hetkeksi uskomaan, että kuvassa voisi olla jotakin kosketeltavaa, todellista.

LUONTO

1600-luvun ”pieniin aiheisiin” kuului myös luontokuvaus, jossa katsottiin ja tutkittiin kohdetta hyvin läheltä. Aiheena saattoi olla metsänsisus, kaistale maata, luonnon elävä elämä – asetelman vanha nimi ”hiljainen elämä” viittaa myös tähän havaintoon pohjaavaan kuvaamisen tapaan. Asetelmien kuva luonnosta eroaa maisemamaalauksesta, jossa näkymät kuvattiin etäisemmällä optiikalla ja paljon vaikuttavammasta näkökulmasta; se lähenee pikemminkin luonnontutkimusta. Aikanaan pienet luontoaiheet olivat hyvin arvostettuja, mutta modernistinen taidehistoria on unohtanut ne melkein kokonaan.

1600-luvun asetelmien metsänsisuskuvat ja luonnontutkimus jatkavat elämäänsä Lauri Anttilan käsitteellisissä teoksissa, joiden aiheena on luonnon itsensä lisäksi havaintotapojemme historiallinen muotoutuminen. Hänen työskentelynsä viittaa aikaan, jolloin jakoa tieteeseen ja taiteeseen ei tehty, ja hakee sieltä lähtökohtia tämän historiallisen jakautumisen kyseenalaistamiseen.

Tuula Närhisen tuuli- ja vesipiirturit tallettavat luonnon hiljaisen elämän liikkeitä aivan konkreettisesti; näissä töissään hän antaa aalloille tilaisuuden dokumentoida elämäänsä.

Sanna Kannisto kysyy valokuvasarjassaan, miten eri lailla samaa objektia, kuvan kohdetta, voi katsoa. Tieteellinen, objektiivisena pidetty katsomisen tapa vertautuu subjektiiviseen katsomistapaan, jossa katseen kohdetta ei mielletä vain etäällä olevaksi objektiksi vaan saman maailman jakavaksi olennoksi.

KATOAVUUS

Asetelma on perinteisesti käsitellyt myös katoavuuden teemaa. Esimerkiksi tiimalasi, palava tai vielä savuava kynttilä ovat tuttuja symboleja, jotka viittaavat ajan kulumiseen ja välillisesti kaiken katoavuuteen. Asetelmat edellyttävät katsojaltaan kuitenkin pysähtymistä katsomaan, niiden symboliikka ei ole yksinomaan konventionaalista, sovittua, vaan syntyy katsomiskokemuksen aikana mielessä risteilevien ajatusten myötä.

Katoavuuteen liittyy läheisesti elämän hetkellisyyden tematiikka ja kuolemaan viittaavat vanitas-aiheet. Pääkallon lisäksi myös perhonen edustaa usein hetkellisyyttä, mutta melkein mikä tahansa käy katoavuuden symbolista maalaustaiteessa: maalaus on loppujen lopuksi aina kuva, joka jää jäljelle, kun sen kohde on kadonnut. Jokainen maalaus on tässä merkityksessä illuusio, asetelma katoavuudesta. Ehkä saman voisi sanoa valokuvista, niiden samanaikaisesta läheisyyden ja etäisyyden tunnusta.

Ferdinand von Wrightin Kuollut sepelkyyhkynen on eräänlainen, epäkonventionaalinen vanitas-asetelma. Pöydälle kuvatun luonnosvihon viereen on aseteltu lyijykynä ja pyyhekumi; taiteilija tuntuu ehdottavan katsojalle pohdittavaksi katoavuuden ja kuvallisen esittämisen kysymystä.

Vanitas-aihelma voi saada hyvinkin perinteisen mutta uusilla esittämisvälineillä toteutetun sisällön nykytaiteessa. Toisaalta nykyisten materiaalien maailmassa katoavuuden ja pysyvyyden suhde on myös uudella tavalla ongelmallinen: kaikki kulutettu ei katoa.

KULUTUS

1600-luvun asetelmissa kuvattiin usein ruoka-aineita tai valmiiksi katettuja aterioita. Esimerkiksi hollantilaiset maalarit kehittivät aterioista kokonaan oman kuvastonsa, jolla oli myös eettisiä merkityksiä ja liittivät maalauksiin kristillistä symboliikkaa.

Fanny Churbergin 1870-luvun lopulla maalaamassa asetelmassa korostuu arkisuus, mutta esineet on kuvattu tilaan miltei monumentaalisen materiaalisina. 1800-luvun realistiset taiteilijat ihailivat erityisesti hollantilaisia maalareita, ja asetelma oli tärkeä lajityyppi myös modernin taiteen edelläkävijöille, jotka kuvasivat teollistuvan ja kaupungistuvan elämäntavan perushyödykkeitä.

Modernistisessa taiteessa valon ja värin kysymykset nousivat esitettyä aihetta tärkeämmiksi, ja asetelmien aineelliset aiheet väistyivät taka-alalle. Mutta nykytaiteessa asetelma voi merkitä myös kulutuksen ja kertakäyttökulttuurin kritiikkiä sekä poisheitetyn uudelleenkierrättämistä taiteena.

Taiteilija voi käyttää töidensä materiaalina jo kertaalleen kulutettua, kuten esimerkiksi Pauliina Turakka Purhonen on tässä näyttelyssä tehnyt. Poisheitetty tuodaan uudelleen silmiemme eteen ja kysytään samalla, mitä tarkoitusta teollisesti valmistettujen tuotteiden suunniteltu lyhytikäisyys palvelee.

Ruokailun eettiset merkitykset ovat nykymaailmassa osaksi toisenlaisia kuin 1600-luvun Hollannissa, mutta ravinnon tuottamisen ja kuluttamisen kysymykset ulottuvat edelleen eettisten ja poliittisten ratkaisujen perusteisiin.