Martti Aiha

[:fi]Sara Hildénin taidemuseo, Tampere[:sv]Sara Hildéns konstmuseum, Tammerfors[:en]Sara Hildén Art Museum, Tampere 27.9.2008–18.1.2009

Kuvanveistäjä Martti Aihan näyttely jatkoi Sara Hildénin taidemuseon suomalaistaiteilijoiden retrospektiivien sarjaa. Näyttely oli luonteeltaan takautuva, mutta mukana oli myös uusia näyttelyyn valmistuneita teoksia. Näyttely oli tähän mennessä laajin Martti Aihan retrospektiivi. Sen kokosi Sara Hildénin taidemuseo ja se oli esillä ainoastaan Tampereella. Näyttelyn tuotti Suomen Taideyhdistys.

Näyttelyn teosvalinnat antoivat kuvan Aihan monipuolisesta tuotannosta ja keskeisestä tematiikasta. Martti Aihan varhaistuotanto 1970- ja 80-luvun vaihteessa käsittää kipsistä työstettyjä omakuvallisia miesfiguureita sekä avointa tilaa hyödyntäviä bamburakennelmia. 1980–90-luvun tuotannolle on tyypillistä liekkimäinen ja ornamentaalinen muotokieli. 1990-luvulla Aiha alkoi etsiä uutta taiteellista ilmaisua ensin maalaamisen kautta. Tämän jälkeen 1990-luvun lopulla syntyi uudenlaisia pronssiveistoksia, joissa on taiteilijan itsensä muotoilemia lasiosia. 2000-luvun alussa syntyi puusta sorvattuja rakennelmia, jotka on maalattu kirkkain akryylivärein. Näissä teoksissa voi nähdä yhtymäkohtia surrealistisiin ja dadaistisiin esikuviin. Näyttelyn uusimpien teosten materiaalina oli läpinäkyvä pleksilasi, mikä luo abstraktin ja aineettoman vaikutelman.

Martti Aihalla veistoksen tekeminen alkaa piirtämällä. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan luonnoksista, vaan piirtäminen on ajattelun väline. Aiha vertaa piirustuksen rytmiä elokuvan dramaturgiaan ja kertoo elokuvan olleen hänelle tie taiteen ymmärtämiseen. Aiha tunnustaa muiden kuvataiteilijoiden merkityksen omalle työskentelylleen.

Martti Aiha tunsi jo varhain kiinnostusta viivaa kohtaan. Hän kiinnostui kalligrafiasta, koska ihaili isänsä kaunista käsialaa. Kalligrafisten kirjainten sijaan hän huomasi kuitenkin luovansa aivan omanlaista viivaa. Nykyään Aiha tunnetaan viivastaan, jota on kuvailtu liekkimäiseksi, ornamentaaliseksi, dynaamiseksi ja alati muuttuvaksi. Aiha hylkäsi kuitenkin hetkeksi tunnusomaisen viivansa, koska halusi uudistua kuvataiteilijana.

Martti Aihan teosten lähtökohdat vaihtelevat käsitteellisistä luonnonläheisiin aiheisiin. Aihalle ominaisen viivan lähtökohtana on muistiin painunut lapsuuden maisema, joka on kehittynyt ja muuntunut vuosien kuluessa. Hän luonnehtii lapsuuden maisemaa mielessään vaikuttavaksi läpinäkyväksi rakenteeksi. Siihen viittaa myös teoksissa toistuva ympyrämuoto, sillä maisemahan on pyöreä, kuten Aiha muistuttaa.

Aihan teoksista välittyy hänelle läheisten taidesuuntausten piirteet, surrealismin ja dadaismin irrationaalisuus ja epäpoliittisuus. Toisaalta teosten aihepiiriin kuuluvat myös ihmiselämän peruskysymykset sielun ja mielen olemuksesta sekä mieheydestä, naiseudesta ja seksuaalisuudesta.

Näyttelyyn tutustui 6167 kävijää.

MARTTI AIHAN HAASTATTELU Fiskarsissa 13.8.2008 ja Tampereella 19.8.2008. Haastattelijana Riitta Valorinta.

Kolme sanaa

Kertoisitko aivan uusista, näyttelyyn juuri valmistuneista teoksistasi?

Nimi Kolme sanaa tulee Kalevalasta, Väinämöinen rakentaa venettä ja tarvitsee siihen kolme sanaa. Se on minusta kiinnostavaa ja sopi yhteen ajatukseni kanssa. Runo on hyvin abstrakti, siinä ei kerrota mitä sanoja etsitään, ainoastaan, että lähdetään etsimään niitä, kunnes ne sanat joita tarvitaan, löytyvät. Minusta ajatus sopi tähän kolmen tason maisemalähtöiseen teokseen. Läpinäkyvyys on siinä olennaista, se tuo ajallista ja ajatuksellista sisältöä, vastaavasti kuin nuo runon kolme sanaa.

Jos mietin lapsuuteni maisemia, ne ovat pikemminkin mieltymiä tai muistikuvia ja toimivat enemmän tunnetasolla kuin todellisuutena, jollakin tavalla läpinäkyvinä. Tähän liittyen läpinäkyvyys on aina kiehtonut minua. Muistan miten 80-luvun alussa, kun tein veistoksia bambusta, mietin näkymättömiä veistoksia. Se oli luultavasti ensimmäinen kerta kun ajattelin maisemaa ja läpinäkyvyyttä. Kesti kuitenkin 2000-luvulle asti, ennen kuin pystyin toteuttamaan läpinäkyvyyttä töissäni. Tämä tapahtui peiliveistoksissani; konkreettinen läpinäkyvä materiaali seurasi näitä töitä. Saattaa kestää vuosikymmeniä ennen kuin ajatus kypsyy ja konkretisoituu. Se, että sisäistää jonkun asian oikealla tavalla ja löytää tavan esittää se, vaatii aikaa. En ole materiaalilähtökohtainen veistäjä, vaikka olenkin käyttänyt paljon eri materiaaleja. Toisin sanoen vasta ajatuksen kautta innostun materiaalista.

Toinen uusi työ, jonka työnimenä on Maalarin veistos (2008), perustuu taiteilijalähtökohtaiseen teemaan. Siinä pyrin ymmärtämään maalarin tapaa ymmärtää kolmiulotteisuus. Teos hahmottui vasta kun tajusin, että maalauksessa on yleensä neljä kulmaa! On myös kiehtovaa, miten maalari tulkitsee pintaa ja tilaa. Työni on tulkinta. Minä siis työskentelen tällä tavalla.

Ympyrä

Monet töistäsi, sekä lattia- että seinäveistoksesi ovat muodoltaan ympyröitä.

Nämä ympyränmuotoiset työt liittyvät useimmiten tuntemuksiin maisemasta, mutta myös siihen, että 80-luvulla minulla oli ajatuksena pitää lähtökohdat mahdollisimman yksinkertaisina ja mitä helpompi lähtökohta, sitä enempi oli mahdollisuus työstää sisältöä teoksiin. Se oli sellaista itsekontrollia, joka tuntui hyvältä silloin. Olin jo käyttänyt pyöreätä muotoa bambutöissä. Maa (1985) on litteä työ ja perustuu siihen, kun lensin Kairosta Nairobiin. Oli täysin kirkas sää, ja koko Afrikka näkyi alapuolella pyöreänä savikiekkona, se herätti kaihoa ja sieltä on varmasti lähtöisin ne koti-ikävätyöt, joita olen muutaman tehnyt. Olen käyttänyt pyöreätä muotoa kahdella tavalla, aurinkojuttuihin, jotka ovat enempi henkilökohtaisia tuntemuksia, esim. Yksi aurinko (1987–88). Toiset ovat sitten maisemalähtöisiä. Maisemahan on pyöreä.

Rumba, 1992

Olet tehnyt lukuisia julkisia veistoksia, joskaan et varsinaisia tilaustöitä tai muistomerkkejä. Yksi maamme onnistuneimpia julkisia veistoksia on mielestäni ”Rumba” Helsingin Salmisaaressa. Se on myös kooltaan vaikuttava.

Tällaisissa töissä haluan aina saada aikaan dialogin veistoksen ja ympäröivän maailman välille. Tämä perusajatus määrittelee myös teoksen koon, muodon ja värin. Tuo alue on läpikulkupaikka ja liikennekeskus, jossa liikenne Lauttasaareen on voimakasta ja ympäristö on aika hajanainen arkkitehtuuriltaan. Lähdin siitä, että ympäröivä alue pitää sitoa jotenkin, että veistos olisi kuin pikkutytön rusetti letissä. Se oli lähtökohtani. Ja että veistoksen sisällön voi kokea, kun sitä vilkaisee nopeasti bussin ikkunasta. Julkisissa teoksissa on tärkeätä huomioida, miten ne sidotaan ympäristöön. Musta esimerkiksi on ainoa väri mikä toimii siinä ympäristössä.

Pronssiveistokset

Metalliveistokset, joissa on lasiosia sekä sorvatut puiset veistokset, joissa on maalattuja hyrrämäisiä muotoja, molemmat teemat vuosituhannen vaihteesta, olivat taas aivan uudenlaista ilmaisua.

Maalasin paljon 90-luvulla, tein aika vähän veistoksia. Surrealismi on ollut minulle läheistä ihan nuoruudesta asti, se on taidemuoto joka vetoaa nuoreen ihmiseen. Max Ernst on aina ollut yksi lempitaiteilijoitani. Pohdin maalatessa paljon näitä asioita. Sitten syntyi ajatus uusiin töihin, joiden ideat lähtivät liikkeelle myös siksi, että poikani olivat silloin pieniä, ja kotona oli paljon rikkinäisiä leluja, joita sitten hyödynsin noiden pronssiveistosten pintastruktuurissa ja muutoinkin, tuolloinen elämäntilanne oli myös aika surrealistinen. Siitä tuli luonteva jatko maalaussessiolle. Tuntui vapauttavalta lähestyä asioita uudesta suunnasta ja viimein sain surrealismin jollakin tasolla mukaan tekemiseeni.

Lasiosat tein niin, että lasinpuhaltaja antoi minulle erilaisia pihtejä ja köntin lasia, joista vääntelin ja muotoilin lasiosia. Teimme yhteistyötä, mutta olen itse muotoillut jokaikisen kappaleen. Työt kaipasivat sekä väriä että lasia. Nämä pronssiveistokset olivat toinen ulottuvuus tekemiseeni, mutta mielestäni ne eivät ole kovin kaukana kipsitöistä tai muutenkaan minun muusta tuotannostani. Voisi sanoa, että siirryin dadaistiseen maailmaan ja seuraavaksi vähitellen läpinäkyviin teoksiin. Peilityöt kuuluivat tavallaan samaan sarjaan.