Kuva: Katri Salmenoja

Enemmän kuin kuvia seinillä



Taidepalstan sisällöstä vastaa taiteen kentällä tekijänä, tuottajana ja tutkijana työskentelevä Katri Salmenoja.
Katri Salmenoja 27.09.2019 16:00

 

Taidekeräilijäpari Raini ja Raimo Heinon kokoelmaan kuuluu yli 1400 kotimaista teosta, joista ensimmäinen hankittiin aikoinaan pariskunnan yksivuotishääpäivälahjaksi. Heinoille taide on kuin ystävä, arjen henkireikä, joka antaa ajatuksille siivet. Keräilijöiden kodissa taide ottaa vastaan jo ovella. Keskustelimme taiteen monimuotoisuudesta, välillä ihmetystäkin herättävästä nykytaiteesta sekä pohdimme sitä, mikä keräilyssä oikein koukuttaa.

 

Miten keräilyharrastuksenne sai alkunsa? Onko ensimmäinen hankkimanne teos kenties ripustettu aikoinaan tämän kodin seinälle?

Raini: Itse asiassa ei ole, meillä ei siihen aikaan vielä ollut vakiasuntoa. Ensimmäinen hankinta tuli vähän kuin sattumalta. Oltiin juuri oltu tasan vuosi naimisissa. Käveltiin Citykäytävällä, Helsingin rautatieasemaa vastapäätä, ja nähtiin ikkunassa Olavi Laineen Mustalaistyttö (1960). Minähän sitä sitten aloin hinkua ja päätettiin ostaa taulu meille hääpäivälahjaksi. Siitä se alkoi. Teoksessa puhuttelivat värit, ja mustalaistyttö kuvassa herätti minussa jonkinlaista kaukokaipuuta. Minun valintahan se oli. Muutenkin olin se, joka alun perin ehdotteli taidenäyttelyissä käymistä. Oli hienoa, että Raimo lähti minne vain, kun pyysin. Oikeastaan keräily käynnistyi kuitenkin vasta, kun muutettiin tähän kotiin vuonna 1971. Joitakin teoksia saatiin myös perintönä Raimon vanhemmilta ja kummivanhemmilta.

Raimo: Eipä niitä paljon ollut. Sellaisia kotitauluja, joita monilla oli siihen aikaan seinällään.

Raini: Olen ollut koko ikäni kiinnostunut taiteesta, olkoon mikä taiteenlaji tahansa, ja jotenkin se sitten on kehkeytynyt enemmän kuvataiteen puolelle. Kyllä se on sillä tavalla ollut sisäsyntyinen asia. Missään nimessä keräilijäksi ei kuitenkaan synnytä. Se ei ole niin yksinkertaista, jos haluaa, että kokoelmasta tulee jonkinnäköinen. Pitää ensin oppia erottelemaan niin sanottu toritaide tavallisesta taiteesta.

 

“Ei voi kuvitellakaan, että tänä päivänä kutsutaan keräilijäksi, se tuntuu ihan utooppiselta.” – Raini Heino

 

Oliko lapsuudenkodissanne taidetta?

Raini: Ei oikeastaan. Olen evakkotyttönä lähtenyt 3-vuotiaana Karjalasta ja aina välillä ihmettelen, miten paljon sattumaa elämässä voi olla ja mitä kaikkea on tapahtunut sen jälkeen. Ei voi kuvitellakaan, että tänä päivänä kutsutaan keräilijäksi, se tuntuu ihan utooppiselta. Meillä oli työläiskoti, vaivainen hellahuone ja perheessä kolme lasta. Eipä siinä paljon taidetta ajateltu, lähinnä toimeentuloa. Toisaalta, kun näin jälkeenpäin ajattelen, niin kyllä isä mokoma oli ostanut kotiin pari kolme tauluakin, vaikka olisi ne rahat voinut muuhunkin käyttää. Varmaan jokin kipinä hänellä oli ollut johonkin vapaaseen, jossa mielikuvitus sai lentää.

Raimo: Kyllä meillä lapsuudenkodissa jotakin taidetta oli huoneen seinillä, mutta ei sitä kukaan keräillyt. Ennen vanhaan taisi olla enemmän sattumaa, että jotakin taidetta tarttui mukaan.

 

Taide on ollut tärkeä osa pariskunnan yhteistä taivalta. Kuva: Katri Salmenoja.

 

Miten hankkimanne teokset valikoituvat?

Raini: Kyllä tietysti kuva ratkaisee. Se kyllä näkyy päältä, jos teos on omasta mielestä hyvä. Sitten on sellaisia, jotka vetoavat enemmän tunteisiin, jotka haluaa jostakin muustakin syystä hankkia. Vaikka ei olisi maailman huipputeos, mutta että siinä on jotakin sellaista, mikä kiehtoo.

Raimo: Näkemys kypsyy pikkuhiljaa. Tulee kriittisemmäksi, katsoo eri silmällä ja tarkemmin. Tuntuu myös, että kun jonkun taiteilijan kanssa pääsee alkuun, niin se sitten myös kasautuu helposti. Äkkiä siitä muodostuu pitkäaikaisempi suhde. Esimerkiksi Marjatta Tapiolalta hankimme ensimmäiset työt vuonna 1980. Siitä se pikkuhiljaa lähti. Olemme myös käyneet hänen kotonaan maaseudulla, ja aina jokin työ on tarttunut sieltä mukaan. Ehkä kun pään saa avattua, niin jotenkin alkaa miellyttää tietyn taiteilijan käsiala.

Raini: Niin, taiteilijoita oppii tuntemaan vähän kuin väkisinkin, heistä tulee ikään kuin ystäviä. Tykkään kyllä taiteilijoista, he ovat yleensä tosissaan työnsä kanssa.

 

“Näkemys kypsyy pikkuhiljaa. Tulee kriittisemmäksi, katsoo eri silmällä ja tarkemmin.” – Raimo Heino

 

Löytyykö kokoelmastanne teoksia, jotka ovat teille erityisen rakkaita?

Raini: Kaikki teokset ovat periaatteessa itselle tärkeitä, vaikka on sellaisia töitä, jotka tuntuvat puhuttelevan enemmän, se on selvä. Henkilökohtaisesti tykkään Elina Brotheruksen valokuvateoksesta Spectator 2(2011), joka minulla on työhuoneeni seinällä. Kun katson sitä, saan aina ajatukseni lentämään ja pois ikävistäkin asioista. Jotenkin tajunta laajenee siinä silloin.

 

Elina Brotheruksen Spectator 2 (sarjasta Artist and her model, 2011) on Rainille yksi kokoelman rakkaimpia teoksia. Kuva: Elina Brotherus.

 

Ovatko kaikki hankkimanne teokset edelleen mukana kokoelmassa?

Raini: Kyllä, jokunen on tietysti voinut mennä rikki, mutta myyneet emme ole yhtäkään.

Raimo: Ei ole koskaan ollut mielessä, että taiteella tekisi rahaa.

Raini: Eipä sitä osaisi sillä tavalla edes ajatella. Kun taide on keräilykohde, niin ennen pitkää tulee sellainen vaihe, että ai kamala, mihin näitä töitä nyt laittaisi kun ei enää seinille mahdu. Sitten vieläkin tuudittautuu siihen ajatukseen, että ehkä niitä voi antaa lapsille tai muihin tiloihin, jos niistä olisi iloa siellä, kunnes teoksia ei yksinkertaisesti voi enää laittaa minnekään. Sitten on hankittava varasto. Mekin hankimme ensin yhden, sitten toisen ja kolmannen – ja ajattelimme, että tässä ei kyllä ole mitään järkeä. Toinen poikamme Rauli oli jo hankkinut yhden kolmasosan teoksistaja kysyimme pojilta, että mihin ihmeeseen laittaisimme nämä loput. He vastasivat yhteen ääneen, että älkää vain meille antako! Siitä hyvästä syntyi sitten taidesäätiö, jolle me kaikki kolme lahjoitimme melkein kaikki hankkimamme teokset. Ei keräilyä ole vieläkään osannut lopettaa. Täytyy tehdä toinenkin lahjoitus vielä, kun vähän aikaa kuluu.

 

“Kyllä siinä täytyy olla jonkinlainen henkinen side taiteeseen tai taiteen näkemiseen ja siihen, mitä taide kaikkiaan tuo esille.” – Raimo Heino

 

Kokoelmanne on jo pelkän laajuutensakin puolesta kulttuurisesti merkittävä annos taidetta, joka jää säätiön kautta elämään. Varmasti siitä on ollut paljon iloa myös taiteen tutkijoille ja asiantuntijoille.

Raini: Toivon mukaan niin on, ei tässä oikein mitään muuta intressiä meillä ole. Mitään hyötyä en tästä keksi, en rahallisesti enkä oikeastaan muutenkaan. Niinkuin aina sanomme, emme oikeastaan osta taidetta vaan uhraamme taiteen alttarille. Se on vakiosanontamme. Eikä se ole koskaan harmittanut. Koskaan emme ole katuneet ostopäätöksiä tai peruneet teosvarauksia.

Mikä taidekeräilyssä teitä oikein viehättää?

Raimo: Kyllä siinä täytyy olla jonkinlainen henkinen side taiteeseen tai taiteen näkemiseen ja siihen, mitä taide kaikkiaan tuo esille. Keräily ei ole pelkästään omistamisen halua.

Raini: Se onkin kumma juttu, että mikä panee keräilemään. Se ei saa ainakaan olla itsekästä, silloin se ei ole aitoa. Keräilyn täytyy varkain antaa kypsyttää. Se meitä johdattelee, eikä me voida sille itse oikein mitään. Jos keräilyä tekee aidolla halulla ja pieteetillä, niin se on ihan paikallaan silloin. Se on erittäin hieno asia. Tyhjät seinät eivät kotona puhuttele, eikä kodin ilmapiiri ole niin antoisa ilman taidetta. Taide vain tuntuu hyvältä, ei sitä oikein itsekään ymmärrä, miksi.

 

“Kyllä nykytaide tänäkin päivänä herättää paljon kysymyksiä ja välillä tuntuu aika vaikealta ymmärtää.” – Raini Heino

 

Keräilyn myötä teille on syntynyt laaja perspektiivi taiteeseen. Millaisena koette nykytaiteen tänä päivänä?

Raini: Taide on niin monimuotoista. Ennen muinoin mietittiin, että onko taidetta vai ei, kun vessanpytyn nostaa keskelle taidenäyttelyä. Kyllä nykytaide tänä päivänäkin herättää paljon kysymyksiä ja välillä tuntuu aika vaikealta ymmärtää. Muistan aikoinaan Kiasman avajaisissa, kun yhdessä kerroksessa oli esillä siivouskärry. Kutsuvieraat kulkivat siitä ohi ja katsoivat, niinkuin tein minäkin ja ajattelin, että ai, taidettako. Yhtäkkiä, kun siinä katseltiin, siivooja tulikin ja vei kärryn pois. En vieläkään tiedä, oliko se tahallista, vai oliko hänelle vain tullut niin kiire, että kärryt olivat unohtuneet siihen.

Niin, että oliko se sitten lopulta kuitenkin taidetta? Tuossahan tulee hauskalla tavalla esiin juuri katseen merkitys. Se, kuinka katsoja itse tavallaan luo teosta.

Raini: Aivan, ainakin se oli hauska tapaus, kun ihmiset sitä tuijottivat joka puolelta. Nykytaiteessa jotkut teokset vaativat aika paljon tietoa teoksen taustoista, muuten niitä ei oikein ymmärrä. Siinä mielessä nykytaide on mennyt välillä vähän liiankin vaativaksi ottaa vastaan.

Raimo: Kyllä se tuntuu välillä, että monesti sellaista vähän kikkailuakin näkee nykyään, että halutaan saada aikaan kohua ja se leimataan sitten taiteeksi. Pitää kuitenkin varautua siihen, että uudenlaista syntyy koko ajan, niinkuin muutenkin ihmisen elämässä. Sitten vain koittaa katsoa, että pystyykö tulkitsemaan sitä vai ei.

Raini: Aikoinaan fotorealismi oli sellaista, että mietitytti onko se taidetta vai ei. Se oli tehty niin toisella tekniikalla, kuin mihin oli tottunut. Se vain todistaa sitä, miten taide ei koskaan pysähdy, vaan aina siitä löytyy jotakin uutta. Luolamaalauksista lähtien aina jotakin erilaista.

 

Marjatta Tapiolan teos Eläimen pää kuvastaa Raimolle härkäpäisyyttä. Kuva: Heinon taidesäätiö / Jussi Tiainen.

 

Minkälainen rooli taiteella on ollut parisuhteessanne? Onko se ollut teille myös eräänlainen keskustelun väline?

Raini: Kyllä sillä tavalla, että kun oltiin yrityksessä ja istuttiin viereisissä huoneissa, niin ei silloinkaan koskaan puhuttu yrityksen asioista keskenään vaan aina taiteesta. Kyllä se on ollut sellainen henkireikä.

 

“Niinkuin aina sanomme, emme oikeastaan osta taidetta vaan uhraamme taiteen alttarille. Se on vakiosanontamme.” – Raini Heino

 

Mitä taide teille merkitsee?

Raimo: On mukava katsella sellaisia töitä, joista tykkää. Ne jollakin tavalla täydentävät arkipäivän elämää. Töissäkin kun puurtaa kaikenlaista, niin on kiva tulla kotiin, istua paikalleen ja katsella teoksia.

Raini: Se on sellainen määrätynlainen sielun vapaus. Hyvä taulu on sellainen, että sitä täytyy voida katsoa useamman kerran ja aina joku mielikuvitus kulkee sen mukana. Täytyy saada jonkinlainen ajatus siitä, mikä itseä teoksessa kiinnostaa. Se ei ole pelkkä kuva kuvaa vasten, siinä täytyy olla oman sielun lento.

 

 

“Voisi ajatella, että itse on tuolla ruohikossa”, toteaa Raimo teoksesta Me kaksin (Juhani Linnovaara, 1977). Kuva: Katri Salmenoja.

 

Onko taide osana arkea jollakin tapaa erityistä läsnäoloa, osa ihmisyyttä itsessään?

Raini: Tavallaan kyllä. Taide on kuin ystävä. Hahmot tauluissa puhuttelevat ja välillä tuntuu, kuin tuntisi taiteilijankin sen takana. Taide on todella suuri rikkaus.

Raimo: Tuokin Juhani Linnovaaran taulu Me kaksin (1977) ostettiin Taidehallista vuonna 1978. Kaksi naamaa ruohikossa, heinikko ja metsää. Voisi ajatella, että itse on tuolla ruohikossa.

Raini: Niin, me vähän kuin näimme itsemme siinä, kun se ostettiin.

 

“Monessa asiassa on niin paljon sellaista, mitä ei havaita. Vaatii tarkkaa silmää, että saa asioista yksityiskohtia esille.” – Raimo Heino

 

Raimo: Kyllä tuntuu, että jokin kauneuden tai taiteen taju on aina ollut olemassa, ja aina ollut ihmisiä, jotka pyrkivät tekemään ja toteuttamaan sitä. Tietenkin on muuttunut vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa se, mitä halutaan tuoda esille, mutta jonkinlainen perustavanlaatuinen kauneuden kaipuu on säilynyt, jos niin voi sanoa.

Raini: Kai taide lukeutuu niihin perimmäisiin tunteisiin, kuten rakkaus. Se kulkee jossain siellä samalla linjalla mielestäni. Ei ihmiselle riitä pelkkä ruoka. Minusta se on ihan loputon asia tuo taiteen ihmetteleminen. Aina keksitään joku uusi asia, jolloin vanha väistyy. Se on yksi ihmisyyden tekijä.

Raimo: Varmaankin taide heijastaa aika paljon myös ympäristöä ja luontoa. Ehkä se liittyy kauneuteen, mielenrauhaan ja kaikkiin tällaisiin kysymyksiin. Monessa asiassa on niin paljon sellaista, mitä ei havaita. Vaatii tarkkaa silmää, että saa asioista yksityiskohtia esille.

 

“Se ei ole pelkkä kuva kuvaa vasten, siinä täytyy olla oman sielun lento.” – Raini Heino

 

Miltä kotimaisen nykytaiteen tila näyttää keräilijän näkökulmasta?

Raini: Kyllä Suomessa on hyvää taidetta ja tulee aina olemaan. Se, mikä sitten nousee eri aikoina pinnalle, on hyvin sattumanvaraista. Pääasia, että puhuttelee. Taiteessa ei viimeistä sanaa voi sanoa. ∎

 

 

Heinon taidesäätiön kokoelman teoksia on esillä näyttelyssä ”Jaetut unet – teoksia Heinon taidesäätiön kokoelmasta” Oulun taidemuseossa 5.10.2019–26.1.2020. Lue lisää näyttelystä täältä.