Nuoren taiteilijan Dukaattipalkinnolla palkitun Emilia Tannerin tuotanto keskittyy paperin ympärille. Kesällä 2024 Werner ja Helena Åströmin työhuonestipendillä Vallilan taiteilijatalossa aloittanut Tanner työstää paperia rei’ittämällä, valoon jättämällä, laserilla polttamalla ja kohopainomenetelmillä. Tannerin työt ovat visuaalisesti vähäeleisiä. Niiden taustalla on kuitenkin pitkiä ajallisia jaksoja, ajan ja tyhjyyden ajattelua sekä erilaisia kokeiluja, joissa Tanner koettelee materiaalin rajoja poistaen teoksistaan erilaisia elementtejä.
Millaiset elementit koet omalle työskentelyllesi tärkeiksi?
Viime vuosina olen tarkkaillut valoa. Huomaan, kuinka teokset ja ajatukset palaavat yhä valon ajattelun äärelle. Olen kiinnostunut erityisesti auringonvalosta. Toisaalta käytän teoksissani myös keinovaloa kuten laserleikkuria. Tarkkailen, miten esimerkiksi auringonvalo jättää jälkiä ympäristöömme. Työssäni ovat tärkeitä myös näkemisen ja havaitsemisen teemat. Mietin paljon omaa ja ihmisyyden rajallisuutta sekä sitä, miten mahdotonta on täysin ymmärtää, nähdä ja saada otetta asioista. Havaitsemalla keräämme fragmentteja maailmasta, mutta on paljon sellaista, mistä emme koskaan saa kiinni. Tämä muistuttaa minua meitä ympäröivästä pimeydestä.
Teoksillesi on ominaista minimalistinen ilmaisu ja vähäeleisyys. Kuinka päädyit visuaalisesti niukan ilmaisun pariin?
Taustani on taidegrafiikassa ja opiskelin ennen Kuvataideakatemiaa Pekka Halosen akatemiassa grafiikkaa. Kuvataideakatemiassa taidegrafiikan opintoalueella huomasin, että olinkin kiinnostunut itse paperista ja sen avulla eri prosessien tallentamisesta ilman, että lisäisin pinnalle jotain, ennemminkin ottaen materiaalia pois. Aloin kuluttaa, karsia ja poistaa materiaalia. Työstämäni teokset pitivät sisällään ajatuksen niiden tuhoutumisesta, muuttumisesta ja katoamisesta. Esimerkiksi auringonvalolla kellastettu sanomalehtipaperi, johon on muodostunut tietty jälki, kellastuu koko ajan lisää ja lopulta siihen tehty kuva katoaa. Paperi muuttuu auringonvalossa koko ajan, vaikka muutosta ei välttämättä voi havaita paljaalla silmällä. Silti muutos on läsnä teoksessa ja maailmassa, vaikka sitä ei näe.
Kuulostaa siltä, että käsitteellisyydellä on tärkeä rooli tuotannossasi. Koetko käsitetaiteen itsellesi läheiseksi?
Tuotannossani on elementtejä käsitetaiteesta, juuri siitä, miten ajatus tai sanallistettu asia on vahvasti osa teosta. Olen kiinnostunut siitä, millainen ajatus teoksen takana voi olla. En kuitenkaan näe itseäni suoranaisesti käsitetaiteilijana.
Syksyllä 2022 sinulla oli galleria Sinnessä näyttely Sundials, jossa käsittelit aikaa auringonvalon kellastamien papereiden avulla. Millainen on suhteesi ajan teemaan?
Minulle aika liittyy havaintoon ja olemassaoloon. Ikkunasta voi havaita vuoden kierron ja auringonvalon, joka palaa päivä toisensa jälkeen. Valon prosessi on kuitenkin hidas, sitä ei huomaa täysin. Auringonvalossa kellastuneet paperit liittyvät havainnon ja ajan ajatteluun sekä arjen dokumentteihin. Käsittelemäni paperiarkit ovat tavallista käyttöpaperia ja tummuvat niistä kohdin, mihin valo osuu. Prosessi perustuu muutoksen aikaansaamiseen itse materiaalissa ja siihen liittyy paperin hidas katoaminen. Käyttöpaperissa ajallisuus katoavaisuudesta ja hetkellisyydestä on itselleni tärkeää.
Paperi muistuttaa minua vanhimmista dokumentaatioista, tarinoista ja sanallistetuista viesteistä, joita olemme löytäneet tuhansien vuosien jälkeen. Se myös kuljettaa meidän päiviimme saakka viestiä maailmoista, joita ei enää ole olemassa.
Auringonvalon säteen matka maahan on niin ikään esimerkki ajallisesta prosessista. Ajattelen, miten kierrämme aurinkoa. Auringonvalo katoaa ja ilmestyy joka päivä. Todellisuudessa kuitenkin oma liikkeemme saa aikaan yön, päivän, pimeyden, hämärän ja eri valotasapainot.
Olit mukana Taidehallin Nuoret-näyttelyssä vuonna 2023. Tuolloin toit kokonaisuuteen kahden muun teoksen rinnalla Fractals -nimisen työn. Kyseessä on valtava, kolme kertaa kahdeksan metriä suuri paperinen ”katos”, jonka olit rei’ittänyt täyteen pieniä reikiä. Kuinka ajatus paperin puhkomisesta syntyi ja miksi halusit tehdä rei’itetyn katoksen?
Rei’ittäminen alkoi kokeiluna Kuvataideakatemiassa. Minulla oli paljon paperipinkkoja, joihin tein reikiä kirjansidontapiikillä. Etenin hiljalleen yhden arkin työstämisestä pidemmälle. Rei’ittämissuunta muotoutui kuin itsestään länsimaiseksi kirjoitussuunnaksi, vasemmalta oikealle. Ajattelen, että rei’itykset muistuttavat sanoja tai merkkejä, yksiköitä, jotka muodostavat suuremman kokonaisuuden. Halusin kokeilla, mitä tapahtuisi, jos mittasuhteen muuttaisi melkein järjettömän suureksi ja jos paperiarkki olisikin kahdeksanmetrinen: millaisen kokonaisuuden se silloin muodostaisi?
Viime vuosina ilmaisuni on mennyt tilallisempaan suuntaan. Teos voi muodostua siihen tilaan reagoiden, mihin se lopulta tulee esille. Rei’itetty katos liittyy meille saavuttamattomissa olevaan ja näkymättömään. Se voi muistuttaa meitä ympäröivästä pimeydestä, jostain meidän ulottumattomissa olevasta, joka aina loittonee ja jota emme koskaan pääse todella kokemaan.
Olen kiinnostunut paperiarkin kaksipuolisuudesta ja puolien välissä olevasta ”näkymättömästä tilasta”, joka on aina saavuttamattomissa. Rei’itys on yritys saavuttaa jotain, mikä on aina piilossa, jokin arkin sisällä oleva näkymätön ”mikä tahansa”. Samoin arkin toisella puolella oleva on aina vähän saavuttamattomissa. Läpinäkyvyys on rei’ityksissä kiinnostavaa. Reikä on ”ei-mikään”, joka on silti teoksen määrittävin osa.
Sinulla oli viime kesänä galleria Katariinassa esillä kohopainoteoksia. Nopeasti ajateltuna kohopaino tuntuu jonkinlaiselta poistamisen vastakohdalta, joka tuottaa aukkojen ja reikien sijaan kohoumia ja kumpareita. Onko kohopaino poiston inversio, vai onko lopulta kuitenkin kyse samasta asiasta, eli eri elementtien poistamisesta?
Kaiversin näyttelyä varten puulaattaa ja paperille painaessa esiin nousi poistettu elementti. Tyhjä, aiemmin negatiivinen tila tulee näin näkyviin. Olen käyttänyt painotöissä myös löydettyä materiaalia, kuten muovimattoa ja rautalankaa. Näissä töissä tarkastelen, miten valo ja varjo kulkevat koholle nousevissa paperin kohdissa.
Valkoinen arkki muistuttaa minua kirjan sivusta, jossa ei kuitenkaan näy jälkiä kynästä tai musteesta. Tyhjä paperi sisältää kaiken potentiaalin, mitä siinä voi olla. Tämä on reliefipainossa itselleni kiinnostavaa.
Tulevissa töissäni haluan kokeilla, mitä tapahtuu, jos irrottaudun paperista ja siirrän sen sivuosaan, keskittyen enemmän materiaalittomaan valoon ja varjoon. Näissäkin teoksissa on kyse pelkistämisestä ja siitä, että kokeilen ottaa aina yhden elementin pois. Haluan myös palata takaisin auringonvalon hyödyntämiseen ja työskennellä keinovalon kanssa. Uudessa työhuoneessani olen tehnyt kokeiluja auringonvalon lisäksi omalla ajastetulla valonlähteellä. On ollut kiehtovaa hyödyntää ja heijastaa vaikuttavaa valonlähdettä tilassa eri tavoin ja löytää itselleni uusia tapoja työskennellä.
Comments