Suomen Taideyhdistys myöntää vuosittain yhden Edvard Richter -kirjallisuuspalkinnon ansiokkaasta, vuoden aikana julkaistusta kuvataidekirjasta tai -kirjoituksesta. Vuonna 2023 palkinto myönnettiin kuvataiteilija, tutkija Jyrki Siukoselle (s. 1959, Tampere) pitkästä ja monipuolisesta työstä taidekirjoittajana. Siukoselta ilmestyi seurattavan vuoden aikana peräti kaksi kirjaa, teokset Ensimmäinen — Carl Eneas Sjöstrandin istuva Porthan (SKS 2023) sekä Humpuukia ja hulluutta — Uuden taiteen vastaanotto 1910-luvun Suomessa (SKS 2023). Tämän lisäksi raati kiinnitti huomiota Siukosen esseeseen “Löylytetty Afrodite” kirjassa Taidesauna (Serlachius Museot, Parvs 2023) ja lyhyeen tekstiin “So long, Salong – lyhyt kommenttiraita” teoksessa Salong 3+ (Parvs 2023).
Helen Korpak: Olet ansioitunut kirjoittavana tutkijana ja taiteilijana, mutta aloitit rockmuusikkona. Miten päädyit näin monipuoliseen tekemiseen?
Jyrki Siukonen: Ensin tuli teinipojan kiinnostus kuvataiteeseen, joka tarkoitti silloin sitä, että mennään ostamaan öljyvärit ja ryhdytään maalaamaan niillä. Siihen aikaan, 1970-luvun puolivälissä, kuvataide oli Suomessa vähän jähmeää – kenttä oli politisoitunut eikä kovin kutsuva tai avoin. Siinä oli myös kaikenlaisia portinvartijoita. Tuntui siltä, että omalla ikäpolvellani oli eri vaihe päällä. Sen takia musiikki ja etenkin punk iski niin kovaa. Se oli yksinkertainen konsepti, joka lupasi, että jokainen saa tehdä miten haluaa, sen kun lähdetään vaan tekemään! Se avasi ihan uuden ikkunan.
HK: Entä missä vaiheessa aloitit kirjoittamisen? Kuulen usein ihmisten sanovan, että heitä ”kiinnostaa kirjoittaminen”. Siitä on kuitenkin pitkä matka ammattilaisuuteen.
JS: Sanoisin, että oma itsekritiikki on ollut riittävän matalalla, koska punkin ajattelutapa jäi päälle. Jo varhain kirjoittamisesta tuli apuväline ja tapa saada sivutuloja. Tarjosin teini-ikäisenä ensin sanomalehtiin juttuja linturetkiltä: nyt on nähty sellainen outo lintu kuin merimetso! Kuvataiteesta aloin kirjoittaa 1980-luvun alussa, ensin Taide-lehteen ja sitten Aamulehteen. Arvioiden kirjoittaminen oli kuitenkin pakko lopettaa oman taiteilijuuden takia, mutta kyllä siinä ehti oppia debatoinnista ja ikävästä vallankäytöstä.
Varsinaisia kirjoja aloin kirjoittaa vasta, kun Kuvataideakatemian tohtorikoulutus käynnistyi vuonna 1997 ja ryhdyin siellä tekemään väitöskirjaa. Alussa ei vielä ollut taiteellisen tutkimuksen sääntöjä eikä rakenteita, joten pystyin määrittelemään omaa tekemistä. Väitöskirjan valmistuttua sain Suomen Akatemian tutkijatohtorirahoituksen. Koin tärkeäksi todistaa, että akateemisen maailman tyyleihin ja tapoihin voi tulla myös sivuovesta.
HK: Olet kirjoittanut keskenään hyvinkin erilaisista aiheista: 1700-luvun professorista Johan Welinistä, uuden taiteen vastaanotosta Helsingissä 1910-luvulla, Porthanin patsaasta, työkalujen filosofiasta, Kalervo Palsasta, venäläisestä kirjallisuudentutkijasta Viktor Šklovskista, arktisista matkoista… Selvästi kiinnostuksenkohteesi ovat monipuoliset. Mikä johdattaa sinua?
JS: Olen yksinkertaisesti huono toistamaan asioita. On mukavampaa keksiä uusi juttu ja innostua siitä. Usein yhdestä asiasta löytyy sivujuonne, joka johtaa seuraavaan projektiin – se on sellaista poimuilua. Aiheita putkahtelee aina jostain. Mutta jos ajatellaan tekstejä formalistisina harjoitteina, niin kyllähän niissä on rakenteellista toistoa draaman kaaressa ja kerronnallisuudessa. Luulen, että useimmat kirjani päättyvät surulliseen lopetukseen.
HK: Keskityt nimenomaan kirjamuotoon, etkä ole ymmärtääkseni 1980-luvun jälkeen varsinaisesti osallistunut julkiseen ajankohtaiskeskusteluun tai kirjoittanut kaupalliseen mediaan. Koetko, että tarvitset ajallista etäisyyttä käsittelemäsi aiheisiin?
JS: Olin kymmenvuotias, kun astronautit laskeutuivat ensimmäistä kertaa kuun kamaralle. Ajattelin, että kyllä me muutkin vielä päästään sinne. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu innosti vielä lisää. Mutta sitten tulevaisuus ei tuonutkaan sitä, mitä oli luvattu. Kuustakin tuotiin vain jotain pölyä. Kaikki jotenkin lässähti ja tuntui feikiltä. Tämän pettymyksen kautta olen selittänyt itselleni sen, että oma katseeni kääntyi taaksepäin.
Kirjani tosiaan kertovat menneisyydestä, alkaen suurinpiirtein 1700-luvulta ja päättyen 1970-luvulle. En ehkä ole oikea ihminen osallistumaan keskusteluun tästä ajasta ja sen taiteesta. En koe varsinaista intoa siihen. Työn kannalta menneisyyteen kääntyvä katse saattaa olla helpompi kuin nykyhetkeen keskittyvä, sillä problematisoinnin tarve on pienempi.
HK: On helppoa olla jälkiviisas lukiessaan menneisyydestä. Humpuukia ja hulluutta -teoksessa kuvailet 1910-luvun helsinkiläisten nihkeää suhtautumista sen ajan moderniin taiteeseen. Nykyaikaisesta lukijasta se tuntuu miltei käsittämättömän ahdasmieliseltä.
JS: Humpuukia ja hulluutta -kirjassa halusin nostaa esille myös oman jälkiviisauteni. Tähän genreen ei yleensä kuulu emotionaalisuus, mutta taiteilijana suhtaudun väistämättä emotionaalisesti tutkimiini asioihin. On tietynlainen ero sen välillä miten taidehistoriaa kirjoitetaan by the book ja miten minä kirjoitan. Mutta että ollaanko tarkkanäköisempiä tässä ajassa? Emme välttämättä enää kohdista samanlaista energiaa taidenäyttelyihin, vaan keskitymme muihin ja tärkeimpiin asioihin.
HK: Julkaisutahtisi on melko poikkeuksellinen – kerro vähän siitä.
JS: Työstin ensimmäisiä kirjojani kolme vuotta, mikä oli turhan pitkä aika. Opettelin sen jälkeen nopeamman kirjoitustavan ja ikään kuin päätin, että nyt mennään tällä tietyllä vauhdilla. Mutta kyse on siitäkin, että keskittyy vain yhteen asiaan kerralla. Se voi olla vähän monomaanista.
En halua liikaa mainostaa punkjuttua, mutta sitä kautta löydetyt metodit voivat olla hyödyllisiä: ei kannata jäädä kelaamaan liikaa. Jos jahkaa, asiat helposti tahmaantuvat, joten ylläpidän aktiivisuutta. Humpuukia ja hulluutta esimerkiksi on nopeasti korona-aikana tehty teos. Se syntyi pääosin kotisohvalla, minkä mahdollistivat digitoidut aineistot.
Ehkä etua on siitäkin, että teksteistäni ei juuri löydy teoriaa, vaan ne ovat melko straight forward, mistä niitä on tietysti myös helppo kritisoida. Tämä teorian puute keventää kirjoitusprosessia ja painottaa tarinallisuutta. En toki väheksy teoriaa. Minulla ei vain ole sellaista mentaliteettia tai sillä tavalla syvällistä mieltä.
HK: Niin, no, mikä nyt on kenenkin mielestä syvällistä…
JS: Tarkoitan, että akateemisella lopputuloksella ei ole minulle varsinaista käyttöä. Innostun, kun jokin asia vie mukanaan ja löydän mahdollisuuden kertoa siitä. Lapsuuden kirjastokokemukset ovat olleet minulle ratkaisevia. Palaan selvästi asioihin, joista luin nuorena: viime aikoina tutkimusmatkoihin ja taidejuttuihin.
HK: Kirjasi ovat hyvin mukaansatempaavia, vaikka ovatkin vertaisarvioituja akateemisia teoksia. Onko tämä yleensä fiktioon liitetty ote tietoinen valinta?
JS: Fiktiota en ole kirjoittanut. Olen jotenkin fiksoitunut siihen, että pitää olla alaviitteitä – mitä enemmän, sitä parempi. Haluan kai tehdä selväksi, että tämä kaikki on totta, nämä eivät ole hatusta vedettyjä tarinoita!
Kirjani pohjaavat siihen, ettei itse tarvitse keksiä mitään. Kaikki, mitä kirjoitan on jo tarjolla materiaalissa, jota tutkin. Monista aiheista olisi tietysti mahdollista liukua kohti fiktiota ja kirjoittaa aivan toisen tyyppisiä kirjoja, mutta se ei ole houkuttanut. Ehkä se liittyy vaikeusasteeseen, ehkä temperamenttiin. Toisaalta parasta koko jutussa on istua tutkimuskirjastossa pöytä täynnä kirjoja. Murrosiästä lähtien tällainen mielihyväperiaate on ollut tekemiseni johtotähti. Että tekee mitä haluaa, kunhan ei tee pahaa muille. Se on vapauden valitsemista.
Comments