Suomen taideyhdistyksen William Thuring -pääpalkinnolla vuonna 2023 palkittu Kari Vehosalo tunnetaan ennen kaikkea jännitteisistä ja psykologisista maalauksistaan. Vehosalon tuotantoon kuuluu kuitenkin maalausten lisäksi myös monia muita ilmaisumuotoja, kuten veistoksellisuutta, installaatioita, ääntä, valokuvaa ja piirustusta.
Miten kuvaisit taiteellisen työskentelysi lähtökohtia?
Minulla on vahva luotto kuvaan ja sen merkityksellisyyteen. Uskon taiteen voimaan ja sen emotionaaliseen vaikutukseen: eli juuri siihen, mitä Platon pelkäsi taiteessa. Taide vaikuttaa meihin emotionaalisesti merkityksellisellä tavalla, joten sillä on myös äärettömän hyvä viestiä ihmisyyteen kuuluvia kysymyksiä.
Työskentelyyni kuuluu tutkimuksellisuus. Olen kiinnostunut maailmasta ja sen monimutkaisuudesta. Pureudun teoksissani ilmiöihin ja asioihin, jotka vaivaavat minua outoudessaan. Maalausteni aiheessa on aina jokin, mikä kutkuttaa. Käsittelemäni ilmiöt vaativat nimenomaan taideteosta tullakseen ymmärretyksi.
Vaikka sinut tunnetaan parhaiten maalarina, olet työskennellyt erilaisten taiteenlajien parissa. Esimerkiksi keväällä 2021 Sara Hildénin taidemuseossa esillä olleessa yksityisnäyttelyssäsi oli mukana veistoksellinen teos Tarkkailukoppi (2021), joka kumisi tilassa matalana sydämen sykkeenä. Kuinka valitset kulloinkin eri aiheille sopivan muodon?
Ajattelen taidetta kielenä ja eri kielissä on eri voimavaroja. Näitä voimavaroja täytyy käyttää oikeassa paikassa oikealla tavalla, jotta se sisällöllinen kysymys, jonka haluaa välittää, tulee kommunikoitua oikealla tavalla. On siis edettävä tutkittavan aiheen ehdoilla. Tästä seuraa kuitenkin haasteita. Jos olet työskennellyt koko elämäsi maalaustaiteen parissa, et voi noin vain hypätä kuvanveistäjäksi. On rajansa sillä kuinka paljon erilaisia erikoistaitoja voi saavuttaa. Olen kuitenkin yrittänyt olla uskollinen ajatukselle taiteen kielestä. Välillä se tuottaa onnistuneempia ja välillä vähemmän onnistuneita tuloksia.
Sinulla on taustalla semiotiikan ja filosofian opintoja ja taiteelliseen tuotantoosi liitetäänkin usein filosofista ulottuvuutta. Teoksistasi voi löytää esimerkiksi semiotiikasta muistuttavaa kuvan merkkikieltä sekä mannermaisen filosofian virtauksia, kuten psykoanalyyttista, fenomenologista ja eksistentialistista traditiota. Millaisena näet taiteen roolin filosofian keskustelukumppanina?
Jaan Teemu Mäen ajatuksen taiteesta filosofian kokonaisvaltaisena muotona. Taide on minulle ennen kaikkea työkalu käsitellä inhimilliseen olemiseen ja ihmeeseen liittyviä kysymyksiä. Toisaalta uskon essentiaaliseen jakoon siitä, että meillä on erikseen filosofian kenttä, musiikin kenttä, kulttuurin kenttä, korkeakulttuurin kenttä ja populaarikulttuurin kenttä. Nämä jaottelut ovat kuitenkin yhtä aikaa todellisia ja keinotekoisia. Meidän tulisikin yrittää ymmärtää jokaista kenttää ja sitä viisautta, jonka esimerkiksi runoilija meille antaa. Musiikki, Paavon Haavikon kirjallinen tuotanto tai filosofia tuottavat erilaisia ilmauksia täälläolosta. Kannustan itse holistiseen tapaan lähestyä näitä ilmaisuja sen sijaan, että ne lohkottaisiin erilleen ajatellen, että tämä on tuota ja toinen asia jotain muuta.
Entäpä aikalaisuus? Teoksissasi on usein viittauksia menneen maailman kuvauksiin, kuten 1980-luvun nousukauteen tai sotienjälkeiseen aikaan. Toisaalta filosofiset ulottuvuudet, kuten eksistentialismi ja fenomenologinen lähestymistapa muistuttavat vahvasti käsittelytavoiltaan 1900-luvun henkisestä perinnöstä.
Vastustan ajatusta, että edellä kuvatun kaltainen taide ja filosofia olisi menneisyyden asia. Esimerkiksi Martin Heidegger vastasi monella tavalla tänä päivänä ajankohtaisiin kysymyksiin ympäristökriisistä ja tietoisuudesta. Siinä mielessä hänen ajattelunsa on edelleen kuranttia. Toisaalta ymmärrän mitä tarkoitat: olen 1900-luvun lapsi ja postmodernin lapsi. Se oli ajan henki, johon kasvoin sisään ja johon ehkä rakastuin aikanaan. Luonnollisesti heijastan siis jossain määrin tuota ajan kuvaa.
Samalla suhteessani 1900-lukuun todellistuu jonkinlainen etäisyys, jota olen harjoittanut taiteessani maalaamalla toisaalla olemisen tunnelmaa. Se on taas yksi taiteeni tehokeino ja viestinnän tapa: pyrin etäännyttämään kuvaamani asiat tuttuudesta. Etäännytettyinä asioita on helpompi tarkastella sellaisina kuin ne ovat.
Värillä on tuotannossasi usein hyvin jännitteinen ja latautunut rooli. Esimerkiksi vuonna 2020 valmistuneet mustan kankaan alle verhottua suomenhevosta kuvaavat maalaukset rakentavat teoksen latauksen melkein yksinomaan kylmään siniseen taittavan mustan varaan. Vastaavaa värin dramaturgiaa on havaittavissa myös monissa muissa teoksissasi ja värin merkitystä voikin pitää yhtenä tuotantosi kulmakivenä. Kuinka rakennat suhteesi väriin?
Jännitteisyys on tehokeino, jonka avulla saadaan kuviin merkityksiä ja merkityksen liikkumista. Samalla voidaan rakentaa mielenkiintoa, joka vangitsee tutkivan silmän. Toisaalta jännitteisyys heijastaa maailmaa itsessään. Maailma on outo ja täynnä ristiriitaisuuksia. Näin ajatellen jännitteisyys on myös teosten aihe.
Olen jostain syystä työskennellyt paljon monokromaattisten teosten parissa, vaikka kyllä tuotannossani on myös värikkäitä teoksia. Mutta tosiaan, väri on dramaturgiaa. Sillä on siis jonkinlainen tunnetila tai tunnetaso. Värin avulla voi leikkiä teosten sisäisellä maailmalla ja koetella sitä, mihin ilmaisu viittaa: puhutaanko esimerkiksi menneisyydestä vai onko väriskaala jonkin muun taiteellisen ilmaisun ilmentymä.
Esimerkiksi sinisen kylmyydessä on ihan omanlainen atmosfääri. Harmaan skaalalla voidaan taas ilmaista dokumentaarisuutta. Harmaa saattaa olla huomattavasti sinistä nostalgisempi väri. Harmaa assosioituu mustavalkoiseen valokuvaan, tiettyyn epookkiin ja tunnetilaan.
Värissä on lopulta kyse todellisuudentajusta, ei välttämättä tosiasioista sinällään.
Comments