Tunnustuspalkinto merkittävästä elämäntyöstä taiteen parissa myönnettiin vuonna 2023 kuvataiteilija Ulla Jokisalolle (s. 1955, Kannus). Jokisalo kuvaa muistoja ja muistia. Hän on pitkän uransa aikana uudistanut valokuvataiteen konventioita ja rikkonut niitä ennakkoluulottomasti. Jokisalo tulkitsee perhealbumien vanhoja valokuvia ja käsittelee muistojen kokemuksia uudelleen. Kuvasta tulee oman lapsuusmuiston uudelleentulkinta. Ompelemalla lankaa kuvaan tai leikkaamalla kuvakollaaseja taiteilija rikkoo ja eheyttää. Teokset ovat tarinallisia, feministisiä ja psykologisia. Myös teoksien nimet ovat tärkeitä Jokisalon töissä, ne ovat monimerkityksellisiä ja luovat paradoksaalisia, arvoituksellisia tasoja teoksiin.
Helen Korpak: Ilmaisusi on kerroksellista, ja käytät monipuolisesti eri materiaaleja, kuten arkistokuvia ja löydettyjä esineitä. Miltä prosessi näyttää tällä hetkellä, kun työstät tulevaa yksityisnäyttelyäsi?
Ulla Jokisalo: Ajattelen tavallaan niin, että taiteilijuus on sisäsyntyistä eikä ihminen tässä mielessä muutu. Tälläkin hetkellä tekeillä olevat teokset ovat yhteydessä kaikkeen siihen, mitä olen aiemmin tehnyt.
Olen usein saanut kuulla, että teokseni ovat helposti tunnistettavia. Vaikka olen tehnyt teoksiani jo melkein 50 vuotta ja hyvinkin eri tekniikoilla, niin ilmaisuni on ollut kautta aikain kerronnallista. Ajattelen tämän liittyvän siihen, että olen ns. kirjaihminen. Ilman kirjallisuutta en tulisi toimeen, ja jos minun pitäisi valita kirjojen ja kuvien välillä, kirja kyllä voittaisi. Nuorena kuvittelin, että minusta tulisi kirjoittaja. Itse asiassa en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut kuvataiteista, enkä ajattele olevani kuvataiteilija, enkä edes valokuvataiteilija. Sen sijaan ajattelen kehittäneeni itselleni keinon ikään kuin kirjoittaa ja kertoa kuvallisin keinoin. Näyttelymuoto on tärkeä osa tätä kerrontaa. Teen myös teoksia lähtökohtaisesti tähdäten näyttelykokonaisuuksiin. Ne taas voivat rakentua hyvinkin eklektisesti.
HK: Sanoisitko, että taiteesi rakentuu tietyn temaattisen ytimen ympärille?
UJ: ”Teema” ei tunnu sanana aivan oikealta, mutta ei myöskään ”juoni”... Taiteellista työtä voi tuskin erottaa tekijän omasta elämästä vaan ne ovat yhteydessä toisiinsa. Olen esimerkiksi enemmän tai vähemmän vastuussa yli 90-vuotiaasta muistisairaasta äidistäni, joka asuu yli 550 kilometrin päässä – totta kai tällainen elämäntilanne vaikuttaa myös taiteen tekemiseen! Olen esimerkiksi myös tehnyt äitini kanssa yhteistyötä.
Tapani käsitellä asioita on muuttunut vuosikymmenten aikana. Opiskelin valokuvaajaksi, mutta työlleni on aina ollut leimallista eräänlainen kokeilevuus. Vaikka valokuvan mustavalkoilmaisu on jäänyt osaksi omaa taiteellista ilmaisuani, itse valokuvaa olen käyttänyt hyvinkin monilla tavoilla. Olen esimerkiksi käyttänyt neuloja ja lankoja työvälineinä kuvankäsittelyssä. Myös paperileikkaamisella on olennainen rooli työskentelyssäni.
Erona vain on, että digitaalisessa ajassa kaikki kuvankäsittely on helpompaa. Muutoinkin olen aina tehnyt kaiken minkä pystyn itse, ja omin käsin, mutta koen, että vasta nyt voin tehdä kaiken juuri sillä tavalla kuin itse haluan, kuvien käsittelystä aina valmiiseen teokseen asti.
HK: Mainitsit, että teoksesi ovat tunnistettavia. Suomessa tyylisi ja kädenjälkesi on lähes ikoninen. Ajattelen, että tämä liittyy siihen, millainen edelläkävijä olet ollut: olet varhain ajatellut valokuvan materiaalisuutta ja yhdistit kaksiulotteisia valokuvia käsityöhön kauan ennen kuin sitä alettiin arvostaa laajemmin.
UJ: Olen siinä mielessä 1900-luvun lapsi, että käsillä tekeminen on minulle luonnollista. Haluan myös työskennellä eri materiaaleilla, ja eri tavoin. Taannoin Helsingin yliopistossa tehtiin hieno opinnäytetyö tuotannostani, jota kuvailtiin siinä ”haptiseksi”. Ehkä tässä ajatuksessa myös on jokin osuva näkökulma! Kaihdan kuitenkin itse tarkkaan määrittelemästä taiteeni laatua tai omia pyrkimyksiäni.
Mitä tulee edelläkävijyyteen, niin sanoisin, että olen luonut teoksiani aineksista, joita ei aiemmin ole erityisesti arvostettu kuvataiteen kaanonissa. Minua on muutoinkin aina kiinnostanut kaikki vähän marginaalinen. Mutta ehkä on totta, että yhtäkkiä 2000-luvulla hyvin monet ovat alkaneet tehdä käsityöstä ammentavaa taidetta.
HK: Tavoitteletko yksittäisiin teoksiin tiettyä tunnelmaa tai lopputulosta?
UJ: Lähtökohtana minulla on yleensä jokin alkuidea. Teen myös useimmiten teoksia sarjallisiin kokonaisuuksiin, joille olen antanut temaattisen otsikon. Idea saattaa tietenkin muuttua matkan varrella. Nautin kuitenkin eniten siitä, kun kuva intuitiivisesti ikään kuin löytyy, sen sijaan että seuraisin orjallisesti jotain suunnitelmaa alusta loppuun. On parasta, kun jokin vaan tulee tekemällä, osana työn prosessia.
HK: Teoksiasi on kutsuttu pelottaviksi. Niiden tunnelma on tiivis ja ajoittain melko rankka. Onko taiteen tekeminen sinulle kivulias tai raskas prosessi?
UJ: Päinvastoin! Kyllä taiteilijan täytyy tuntea iloa ja jopa hetkellistä nautintoa työtään tekiessään. Enkä itse näe taiteessani mitään pelottavaa, vaikka minulle onkin kerrottu jopa sellaista, että joku ei ole pystynyt nukkumaan nähtyään teoksiani. Mutta se viestii ehkä pikemminkin vastaanottajan omista tunteista ja mielestä, mitä hän kuvia katsoessaan näkee ja tuntee. Toisaalta mielestäni jokaisessa hyvässä taideteoksessa tulisi olla myös jokin ristiriitainen elementti – ehkä juuri se on se, joka sekä kutsuu että kauhistuttaa.
Taideilmaisua opettaessani olen monesti sanonut opiskelijoille, että kannattaa myös seurata sitä, mitä pelkää ja löytää se kohta, jossa itseäkin jännittää, että voiko näin tehdä… Sen tunteen avulla kyllä tietää, että tässä se juttu on. Eikä sitä tarvitse edes analysoida, sen vain tietää.
Commentaires