Teksti: Asko Mäkelä

Suomen Taideyhdistyksen vuotuinen jäsenmatka suuntautui lokakuussa Wieniin. Mukana oli 20 jäsentä ja tunnelma katossa: Wienissä paistoi aurinko! Erääksi Euroopan kauneimmaksi kaupungiksi mainittu Wien ei pettänyt.

Näimme niin Wienin historiaa kuin taiteen tulevaisuuttakin. Wienin historia tiivistyy monin tavoin Taidehistorialliseen museoon, joka rakennettiin Itävalta-Unkarin vallan jo murentuessa. Rakennus on valtava palatsi, jossa taiteen vanhojen mestareiden teoksilla haluttiin vielä kerran osoittaa keisarikunnan rikkautta ja valtaa. Kokoelman Rafaelin, Brueghelin ja Rembrantin teokset ovat aivan huippuja ja vain pieni osa tuon vuoren laelta. Taide on ollut vallan väline niin teoksina kuin kokoelminakin. Niin nykyäänkin.

Matkalla oli mahdollista tutustua myös omalla ajalla haluamiinsa kohteisiin, ja Wienin Ludwig-museo mumok edustaa taidevallan uudempia edustajia. Museon perustanut saksalainen suklaatehtailija Peter Ludwig kun sukkuloi toisen maailmansodan jälkeen taitavasti liittoutuneiden kesken, saaden ilmeisesti tuotteensa kauppoihin osin amerikkalaisten taidehankintojensa tukemana. Itävaltalaisten Ortner & Ortnerin suunnittelema, mustista betoniharkoista rytmillisesti sommiteltu rakennus on itsessään nähtävyys Bilbaon Guggenheim-museon tavoin, etenkin ulkoa.

Ehkä yllättävin näyttely oli mumokin vieressä sijaitsevassa paikallisessa Kunsthallessa. Taidehalliperinnehän levisi saksankielisistä maista myös Suomeen. Ajankohtainen How To Live Together kohosi matkalaisten suosikiksi, vaikka ei ollutkaan näyttelynä helpoimmasta päästä. Erilaisuuksien hyväksyminen yksinäisyydestä maahanmuuttajiin ja robottien sielunelämään herätti ajatuksia ja keskustelua. Muutama osallistuja sanoi ensi kertaa kyenneensä katsomaan videotaidetta, jopa kolme teosta kokonaan. Vastakohdat täydensivät toisiaan mielekkäästi.

Näyttelyssä oli ripustettu rinnakkain Tina Barneyn valokuvat New Yorkin yläluokan kodeista ja Mohamed Bourouissan valokuvat maahanmuuttajista ja syrjäytyneistä. Bourouissan kaupunkien metroissa ja muissa julkisissa tiloissa ottamat kuvat on sommiteltu ranskalaisten maalareiden tapaan. Näyttelyn runsaassa kokonaisuudessa luotiin monenlaisia siltoja korkeakulttuurin ja kaupunkikulttuurin arjen välille.

Puolalaissyntyisen Goshka Macugan tuore teos To The Son Of Man Who Ate The Scroll hämmensi ehkä eniten. Nimen voi ymmärtää sanaleikkinä, jossa skrollaamalla käännetään näkökulma toiseksi. Moni meistä luuli aluksi, että puhuja on taitava, nukkea jäljittelevä näyttelijä, mutta kyseessä on robotti. Se pohtii koneena olemisen eroa inhimilliseen. Kuunnellessa sen puhetta ei voi välttää ajattelemasta tuota hahmoa pikemminkin hänenä. Niin vähäiseltä vaikuttaa ero lihallisen ja rakennetun inhimillisyyden välillä. Tämä robotti edustaa ateenalaista, filosofisesti pohtivaa koulukuntaa verrattuna tavanomaiseen puheeseen robottien hallitsemasta epätoivotusta tulevaisuudesta, dystopiasta.


Goschka Macugan minuutta pohtiva robotti Kunsthallen näyttelyssä. Kuva: Asko Mäkelä

Toinen merkittävä tutustumiskohde oli luonnollisesti Secession-ryhmä, eli nuorten itävaltalaisten taiteilijoiden ero 1897 tuolloin vallinneeseen historiamaalaukseen. Viimeksi mainitun erilaisia ilmenemismuotoja nähtiin Gustav Klimtin maalauksista myöhempään Hundertwasser-taloon, joka teki eroa modernismin yksinkertaisuuteen. Secession-ryhmä rakensi filosofi Ludwig Wittgensteinin isän rahoittamana Secessionsgebäude-talon, jonka kellariin Klimt maalasi visuaalisesti suurenmoisen teoksen Beethovenin kunniaksi. Teos sijaitsee kellarissa, koska se sijaitsee lähimpänä luonnon luovia voimia. Teoksen kultaan peittyvä naiskuva kuvastaa rujolla tavalla aikansa käsityksiä vuodelta 1902, koska Klimt rinnastaa naisen lähinnä pahuuteen. Silti Klimtin Belvedere-palatsissa nähdyssä kokoelmassa oleva Suudelma, 1907–08, on muodostunut eräänlaiseksi erotiikan perikuvaksi. Klimtin oma, hyvin aktiivinen seksuaalisuus ja siihen mahdollisesti liittyvät traumat lienevät sitten pikemminkin toisen wieniläisen, psykoanalyytikko Sigmund Freudin alaa. Klimtiin perehdyttävä opas oli parhaita koskaan kuulemiani.

Pääsimme tutustumaan myös uudenvuodenkonsertista tuttuun Kunstvereinin Kultaiseen saliin, jossa esitettiin mainio Mozart-konsertti, joka päättyi wieniläiseen tapaan nuoremman Straussin valsseihin ja vanhemman Straussin Radetzky-marssiin, joten ilta enteili jo vuotta 2018. Kiinnostava seikka Wienissä oli kiinalaisten turistien määrä. Konsertissakin lähes puolet yleisöstä oli kiinalaisia.

Kaikkiaan matkaan oltiin tyytyväisiä, vaikka osa ruokailuista ei ollutkaan niin onnistuneita. Ohjelmaa oli yllä mainitun lisäksi runsaasti ja illalla saattoi tutustua mainioon kahvilaelämään esimerkiksi 1618 perustetussa Zum Schwartzen Kamelissa. Vaatimattomassa hotellissa sänky oli mukava, aamiainen hyvin kelvollinen, paikallisopas innokas kertomaan enemmän ja hotellin siivoojan olisivat kaikki halunneet palkata.